Hannu Klemetti - Kokemuksia elokuusta 2019 elokuuhun 2020.

Laji löysi minut puoliksi sattumalta. Eräänä kesäisenä päivänä tulin kokeilleeksi kaverin mökillä hänen kajakkiaan. Kirkas­vetisen järven pienten aaltojen kevyesti kajakkia keikutellessa melonta­kärpänen taisi puraista minua. Ranta­kallioiden lomassa meloessa huomasin löytäväni luontoa uudella, hieman erilaisella tavalla. Tovin melottuani huomasin myös, että tämähän on mukavaa hissukseen mennessä, mutta nopeampaa meloessa kajakilla tuntui olevan oma tahto. Se lähti kääntelemään sivuille ja jouduin kovasti työskentelmään vauhdin ja suunnan pitämiseksi. Tästä virisi kysymys, että tämän lajin saloja varmaan opetetaan jossain.

Kurssille uutta oppimaan

Kului kuukausi ja istuin paikallisen melontaseuran peruskurssilla kuuntelemassa lajin perusteita ja turvallisuusohjeita. Ensimmäisenä kurssi-iltana laji avautui minulle eri tavalla. Kajakin kaato ja reskutus olivat yllättävän haastavia paksuissa college­housuissa ja viileässä vedessä. Lajia tuntemattomalle reskutus tarkoittaa pelastautumista takaisin kajakkiin, tämä tehtiin kurssilla pariharjoituksena. Toinen meloja auttaa uimariksi joutunutta pääsemään takaisin kajakkiin. Kajakin kaato ja siitä poistuminen tuntui ensimmäisellä kerralla aika yllättävälle. Selkeästi koin, ettei ihmistä ole tarkoitettu istumaan ylösalaisin kajakin penkissä veden ryöpsähtäessä nenään ja korviin. Tätä puolta ei tullut ajatelleeksi kuukausi aikaisemmin, kun laji näytti parhaimpia puoliaan ensikosketuksella. Harjoitus havainnollisti hyvin selkeästi tärkeän opetuksen, jotta jatkossa osaa suhtautua vesillä liikkumiseen turvallisemmin. Peruskurssilta tunsin saavani hyvät lähtökohdat omatoimisen melonnan harjoitteluun, niin kajakin hallintaan, olosuhteiden arviointiin ja varautumiseen kuin oikein eteenpäin melomiseenkin. Päällimmäiseksi mieleen jäi kaverin olevan paras turvavaruste melottaessa.

Ensimmäistä kertaa koskessa

Koskimelonta esittäytyi minulle peruskurssin päätöspäivänä. Seuramme puheenjohtaja ja koskimelontaohjaaja Aarni kertoi lajista sekä rohkaisi meitä osallistumaan tiistain koskimelontoihin. Kuulemma peruskursseilla opituilla taidoilla voi aloittaa helpossa koskessa, ja näillä saatesanoilla huomasin olevani seuraavalla viikolla Konnekoskella kuuntelemassa turvallisuusohjeita koskimelonnasta. Itselle jäi kaksi ohjetta päällimmäisenä mieleen. Ensimmäisenä uintireissun tullessa, heti kajakin kaaduttua, asento etukumaraan, jottei mahdolliset kivet osu kasvoihin. Toiseksi, koskessa uitaessa on mentävä jalat pinnassa ja edellä, jotteivat ne tartu pohjaan kivenkoloihin. Tässä lajissa oli siis ihan selkeitä vaaran elementtejä mukana. Sitten oli vielä ne nopeasti tulevat veneet, joiden alta piti pysyä poissa. Jännitti kovasti! Kajakit oli otettu mukaan, joten veteen meno oli seuraavaksi ohjelmassa. Sileällä vedellä muutamia kertoja meloneena, vuolaasti virtaava vesi näytti minulle aivan uudelta elementiltä. Virta vei vauhdilla alaspäin ja akanvirta vieressä ylöspäin. Ja tätä katsottiin vedenrajasta, tuttua retkikajakkia pienemmästä paatista. Jos jäi virtausten väliin ihmettelemään, tuli nopeasti yllättäviä tilanteita aloittelevalle melojalle. Jonkin aikaa pärjäsin mukavasti ja siirryin pikkuhiljaa koskella ylöspäin hieman haastavampiin lossauskohtiin (eli siirtymään virran poikki rannalta kosken toiselle rannalle). Ja kuten arvata saattaa, virtausten kasvaessa ja taitojen rajan löytyessä lossaus kellahti uintireissuksi. Nopeasti irti kajakista - mieleen pulpahti ohje jalkojen eteen ja pintaan nostamisesta. Virran mukana uitiin ja lopulta päästiin rantaan asti. Yhden turvallisuutta lisäävän tekijän pistin merkille jo tällä kerralla. Meidän "aloittelijoiden" koskessa nurin kiepsahtaessa ohjaajamme Aarni lähti saman tien liikkelle. Tästä minulle syntyi tunne, että virtaan kaatuessa tiesin Aarnin olevan jo matkalla - jos jotain sellaista sattuisi, mistä aloittelijana en itse selviäisi. Tämä oli minulle hyvin tärkeä ja rohkaiseva tieto, kun jatkossa otin melanvetoja tuntemattomaan ja uusiin tilanteisiin. Ensimmäinen reissu koskelle oli tehty - uitettuna, mutta lopuksi kosken onnistuneesti laskeneena! Huikea ilta!

Melojayhteisön tuella eteenpäin

Syksy alkoi jo saavuttaa Savon leveyspiirit ja vedet viiletä. Minulle alkoi myös valjeta, että lajissa on paljon ulottuvuuksia. Retkimelonta oli vetänyt minut lajiin, koskimelontaa oli tullut kokeiltua ja pieni kosketus kuntomelontaankin oli otettu. Laji kokonaisuudessa vei minut mukanaan ja syksyn mittaan kiersin Kenolan lähivesiä useasti auringon laskiessa kauniisti järven selälle. Seuran torstaimelonnat oli hyvä paikka harjoitella melontatekniikkaa ja saada vinkkejä kokeneemmilta. Samalla huomasin, että lajilla on yhteisö, joka otti uuden tulokkaan avosylin vastaan ja tarjosi apuaan auliisti. Sain melontaseuraa kokeneemmista melojista ja niin tuli käytyä myös Etelä-Kallaveden saarien lomassa puikkelehtimassa. Yritän muistella tähän henkilöitä, toivottavasti ketään unohtamatta, jotka ovat olleet merkittävästi auttamassa tuoretta melojaa eteenpäin taipaleella tai antaneet vertaistukea oppimisessa itsekin uusina melojina: Aarni, Aino, Anne, Anni, Anssi, Antti, Eeva-Liisa, Erkki, Heikki, Jaana, Jari, Kaisa, Leena, Markku, Matti, Mertsi, Mikko, Minttu, Pasi, Risto, Sanna, Terhi, Tomi. Nimien määrä kuvaa hyvin, kuinka monelta suunnalta avitetaan tuoreen melojan lajiin mukaan pääsyä. Mainittujen lisäksi on paljon mukavia melontatuttavia, joiden kanssa olemme viettäneet lupsakoita hetkiä järven selillä, rannoilla, nuotiotulilla, kosken pyörteissä ja muissa merkeissä. Melontaretkien päätteeksi seuran tukikohdan saunassa olemme monet kerrat turinoineet päivän kokemuksista hyvien löylyjen höystämänä. Lisäksi olemme rentoutuneet ja talkoilleet erilaisissa tapahtumissa mm. lettuja ja makkaroita paistaen tai kajakkeja pesten talven uimahalliharjoituksia varten.

Talvellakin melotaan

Järvet jäätyivät, mutta lajissa eteneminen jatkui. Talven aikana seuran harjoitusvuoroilla uimahallissa tuli treenattua eskimo­käännöksiä ja reskutusta. Nämä ovat lajin turvallisen harrastamisen kannalta kaksi taitoa, jotka on hyvä osata. Eskimokäännöksen opettelussa minulla meni kolme harjoituskertaa, ennenkuin ymmärsin ja löysin ajatuksen, miten pyöräytetään itsensä takaisin pystyyn. Liike on helppo sen oppimisen jälkeen, mutta melan kulman ja asennon, pyyhkäisyn, lantioliikkeen sekä pään takana­pitämisen yhdistelmän löytäminen ja oppiminen oli minulle alkuun aika haastavaa. Siinä kaksi eri ohjaajaakin tekivät töitä, jotta homma saatiin luistamaan. Ja välillä otettiin takapakkiakin hukkaamalla hetkeksi jo opittuakin. Hyvänä apuna oppimisessa olivat myös melojakaverit, joiden kanssa vaihdettiin ajatuksia ja huomioita tekemisestä. Uimahalli­vuoroilla näytti viihtyvän aika paljon seuran koskimelojia. Talviharjoitukset näyttävät siis olevan tärkeitä taitojen ylläpitämisessä ja tuntuman säilyttämisessä. Vuoroilla olisin edennyt freestyle-liikkeiden perusteiden harjoitteluun, mutta korona katkaisi kuviot ja alkuun päässeet harjoitukset loppuivat kokonaan. Talven aikana tuli myös katsottua lajia eri kulmasta, kuvaajan roolissa kokeneempien koskessa surffaajien mukana Konnekoskella ja Kuusaalla. Ihmettelin harrastajien innostuneisuutta lajiin, kun keskellä talvea hyisissä virtauksissa surffailivat ja pyörittelivät freestyle-liikkeitä. Toki tämäkin lienee varustautumis­kysymys, mutta itseäni en saanut suostuteltua kokeilemaan talvimelontaa, vaikka kuivapuvun olinkin jo hankkinut valmiiksi syksyllä. Ajatus jääkylmään virtaan kellahtamisesta ei aloittelevalle koskimelojalle tuntunut ollenkaan houkuttelevalle. Laji jäi siis suosiolla odottamaan vesien lämpenemistä ja kesän tuloa.

Jäät sulivat - takaisin koskeen

Kesä saapui ja koronaepideimiakin hellitti sen verran, että seuran koskimelontavuorot pääsivät alkamaan. Tauon jäljiltä tuntui, että taidot olivat päässeet ruostumaan ja eskimo­käännöksen pyöräyttäminenkin näytti olevan kovasti hukassa. Koskessa melomisen perustaitojen oppiminen tuntui vaikealta. Harjoittelin lossaamista ja virtaanlähtöjä, mutta virran lukemisessa tuntui olevan vielä paljon opittavaa. Virran ja akanvirran vaihtumiskohdissa riitti haasteita ja kajakin pitäminen sopivassa lossauskulmassa oli vaikeaa varsinkin virtauksen kasvaessa. Minulle lajiin todellisen lisäjännityksen toivat pinnan alla olevat kivet. Tiesin niitä koskessa olevan ja pelkäsin telovani itseäni niihin kaatuessani. Tämän jännityksen kanssa tein aika paljon työtä, jotta sain sen pois mielestä. Jännitteiden mielessäpyöriminen vaikeutti oppimista ja toi turhaa kireyttä harjoituksiin. Lisäksi vielä liian innokkaasti talven jälkeen lajiin palaaminen johti vasemman käden jännetupin tulehdukseen ja alkukesään tuli usean viikon tauko. Heinäkuussa pääsin takaisin lajin pariin ja nyt alkoi palaset loksahdella kohdilleen. Löysin mielentilan, jossa keskityin vain melomiseen ja huomasin osaavani lukea paremmin virtauksia sekä lossaaminen ja virtaanlähdöt kehittyivät nopeasti. Uskaltauduin nousemaan koskella ylemmäs kovempaan virtaukseen ja jättöaaltoihin tekemään harjoitteita. Lisäksi ohjaajan kanssa keskustelut ja seuraavan kerran melontatavoitteiden asettaminen veivät minua hyvin eteenpäin ja luottoa omaan tekemiseen alkoi syntyä. Tässä vaiheessa toiseksi eteenpäin vieväksi voimaksi muodostui samoilla viivoilla oleva koskimeloja Aino, jonka kanssa olimme jo talven uimahalli­vuoroilta lähtien olleet samojen harjoitteiden äärellä sekä ajatustenvaihdossa. Huomasin oppivani paljon hänen melomisestaan, niin onnistumisista kuin virheistäkin.

Koskessa harjoittelua ja toistoja

Koskimelontakertoja oli kertynyt jo kolme tälle kesälle, taidot tuntuivat karttuvan ja melontakerran päätteeksi Aarni asetti seuraavan käynnin tavoitteeksi aallossa surffaamisen. Tiedossahan se oli jo ollut, että siihen harjoittelulla tähdätään, mutta silti ajatus kihelmöi jännityksestä. Lisäksi askarrutti surffiaallon takana veden alla piilossa oleva kivi. Entäs jos siinä kohtaa mennään nurin ja nopeassa virtauksessa kolautetaan kunnolla. Seuraava kerta koitti ja koskella harjoiteltiin aluksi vielä perustaitoja. Lopuksi lähdin hakemaan linjaa aaltoon, ensin vähemmän virtauman puolelta missaten aaltoon pääsyn ja sitten päävirran puolelta kovasti meloen. Tässä kohtaa unohtui varmaankin kantin nosto ja virta pyöräytti nopeasti katolleen. Hetken muistan olleeni hämilläni miten nopeasti tilanne voi kääntyä ylösalaisin, mutta sen jälkeen lähdin hakemaan eskimo­käännöksen alkuasentoa ja sieltähän sitä pystyyn pyörähdettiin. Tämä koin ensimmäiseksi tositilanteeksi, jossa eskimo­käännöstä tarvittiin. Ja se onnistui! Tällä kertaa aaltoon ei päästy surffaamaan, mutta seuraavaa kertaa varten painettiin mieleen kanttauksen ja lähestymiskulman tärkeys aaltoon tähdätessä.

Pääseekö aaltoon surffaamaan?

Surffiaaltoon pääsy näytti nyt olevan lähellä. Hinku koskelle uusien yritysten tekemiseen oli kova. Aaltoon pääsy ei tapahtunut helposti ensikertalaiselle, nopea virta vei helposti ennen aallon saavuttamista tai aaltoon joutui sen päälle, jolloin siitä luisti pois. Useiden yritysten ja eskimo­käännösharjoitukseen johtaneen kellahduksen jälkeen löysin sopivan kulman ja linjan, jolla pääsin aaltoon surffaamaan. Surffi oli lyhyt, mutta siitäkin edestä huikea! Vesi virtasi vauhdilla kohti koko näköpiirin leveydeltä, kosken kuohun kaikuessa korvissa. Tämä tuntui mahtavalta! Lisää yrityksiä ja uusia surffauksiakin saatiin onnistumaan.

Tein ensimmäisen "omatoimisen" koskimelontareissun, kun luotto omaan pärjäämiseen Konnekoskella alkoi olla hyvällä mallilla. Lähdimme Ainon ja Tomin kanssa keskenään melonnoille ilman ohjaajan läsnäoloa. Sovimme alussa käytännöt miten toimimme, jos jollekin tulee yllättävä tilanne, kuten uinti. Silloin kaveri meloo aina uimarin perään katsomaan tilanteen ja auttamaan. Tämä soittautui hyväksi käytännöksi, sillä veden täyttämää kajakkia on uimarin aika hidasta raahata virrassa. Tällä kertaa sain myös ensimmäisen videotallenteen ja todisteen omasta surffauksesta, kun Markku kävi katsomassa miten me pärjäsimme ja kuvasi samalla surffauksia. Video meni tarkkaan katseluun ja sen avulla löysin muutamia kehittämiskohtia seuraaviin surffeihin.

Toisilta melojilta hoksattua

Lajissa oppii paljon muilta melojilta, sekä tekemisestä, että uusiin haasteisiin asennoitumisesta - miten toiset käsittelevät tilanteita ja oppivat niin onnistuneista kuin vikaan menneistä tilanteista. Myös ohjaajan rooli sopivan lähestymiskulman löytymisessä on tärkeä. Kiitokset ansaitsee erityisesti Aarni, joka ohjaajana jaksoi hyvin pitkäjänteisesti ja kärsivällisesti johdattaa sekä rohkaista minua epäröivänä melojana pyörteisellä taipaleellani. Hän osasi soveltaa harjoitukset lajissa eteenpäin pääsemiseen ja haasteiden läpi luovimiseen.

Lajiin suhtautumista minulle osoitti Aino - yksi sitkein ja peräänantamattomin tuntemani meloja. Hän ei lannistunut toistuvien uintien jälkeenkään, vaan meni tarmolla ja rohkeudella uusiin yrityksiin yhä uudelleen. Monet kerrat seurasin Ainon hyvää yritystä, jossa virta yllätti ja kajakki meni nurin sekä epäonnistunut eskimo­käännös kääntyi uinniksi. Silti kosken rannasta löytyi kajakkia vedestä tyhjentävä pirteä ja uuteen yritykseen intoa puhkuva meloja, joka oli kohta uudelleen surffiaallolla keikkumassa ja yleensä onnistumassa! Ainon esimerkki toimi minulle malliasenteena, miten tätä lajia tulee harrastaa. Toinenkin Ainon meloja-asennetta kuvaava tapaus kesän koskenlaskukerralta - olimme Kermankoskella laskeneet useita kertoja ja laskukerrat alkoivat olla päätöksessä. Kajakkien jatkuva kantaminen kuivapuvussa oli hikoiluttavaa puuhaa ja tuumasimme Ainon kanssa, että käydään uimassa laskujen päätteeksi. Heitin kuivapuvun ja muut vermeet autoon ja rannassa ihmettelin, miksi Ainolla on pelastusliivit päällä ja kypärä päässä. Kävi ilmi, että hänelle uinti on kosken laskeminen uimarina, minulle "normaali uinti" rantavedessä.

Uusia koskia, uusia elämyksiä

Konnekoski oli tähän mennessä ollut ainoa paikka, jossa olin harjoitellut koskimelontaa. Se oli käytännössä ainoa koski, minne ennätti ilta-aikaan työpäivän jälkeen. Eräälle elokuun sunnuntaille seura järjesti mahdollisuuden ohjattuun koskenlaskuun Kermankoskelle hieman haastavammassa virrassa. Sinne halusin ehdottomasti mukaan, vaikka hieman jännitti, millaisiin tilanteisiin uudessa koskessa päätyy. Koskessa oli kaksi siltaa ja niillä tukipilarinsa, täällä siis tähdättiin jo hieman tarkemmin linjoja ja virrassa oli pari isompaa aaltoakin. Ensimmäinen lasku meni aikalailla tasapainoa pitäessä, mutta seuraavilla laskuilla haettiin jo hieman linjoja aaltojen läpi. Tämäkin oli hauskaa! Tästä meni viikko eteenpäin ja olin sopinut savolaisten koskimelojien keskusteluryhmässä lähteväni mukaan Kapeenkoskelle. Uusi paikka ja taas erilainen kuin aiemmat kosket. Tälläkin kertaa huomasi, miten hyvin uusi meloja otetaan mukaan ja huomioidaan taitotaso. Mukana ollut kokeneempi meloja Mikko neuvoi hyviä laskulinjoja, vaaranpaikkoja ja erilaisia tekniikoita. Tällä kertaa sain lähtökohtia oppia, miten virtaanlähdössä virtaan tartutaan tehokkaasti ja kontrolloidusti sekä miten lossauksessa voi hyödyntää melaperäsintä.

Näiden eri koskilla käyntien jälkeen jäi tuntuma, että laskupaatin hallinta on huomattavasti vaikeampaa virtauksissa ja vaati ennakoivaa toimintaa, jottei tule liian nopeita tilanteita eteen. Surffailut saivat jäädä nyt hetkesi ja alkoi keskittyminen laskupaatin hallintaan. Nämä harjoitukset alkoivat myös tuottaa tulosta ja paatti pysyi virrassa paljon paremmin suunnassa ja hallitsemattomat virran mukaan joutumiset vähenivät. Konnekoskella vähenevän veden esiintuomat kivet mahdollistivat myös uuden harjoituksen, virrasta akanvirtaan kiven taakse kääntymisen. Ensimmäisellä kerralla tämä harjoite meni useita metriä pitkäksi. Kokeneempien antamien neuvojen sekä asian itselle selkeyttämisen jälkeen onnistuin pääsemään heti kiven taakse akanvirtaan. Ja tämän oppiminen mahdollistaa taas uusia seikkailuja koskissa.

Lajin monipuolisuuden hyödyntäminen

Kaiken kaikkiaan koen, että melonta lajina kannattaa ottaa usealla tavalla harrastukseksi. Koskimelonta on nopeaa arviointa ja ripeitä liikkeitä sekä tasapainoa vaativaa harrastusta, jossa unohtaa täysin muun keskittyessä täysillä melomiseen. Koskessa oppii ja harjaantuu myös turvallisuutta lisäävissä taidoissa, kuten tuennoissa ja eskimo­käännöksessä. Sileän veden melonta tarjoaa taas luonnossa viihtyvälle ihmiselle erinomaisen tavan päästä luonnon äärelle vedeltä käsin unohtamatta nuotiotaukoja ja auringonlaskujen ihastelua.

Tasaisella vedellä meloessa harjaantuu myös tehokkaassa eteenpäin melomisessa ja löytää tekniikan sekä rytmin melontaliikkeeseen. Tätä ei tule pelkässä koskimelonnassa treenanneeksi. Kuntomelontaakin kokeilleena huomaa sen tuovan oman lisänsä nimenomaan tekniikan hienosäädössä ja virittämisessä samalla tasapainoa harjoittaen, virhemarginaalia on vähemmän kuin retkimelonnassa. Koen, että kaikista melonnan muodoista saa apua lajin toisiin suuntauksiin. Lisäksi jokaisella on oma harrastajaporukkansa, jonka kanssa lajin saloihin perehtyminen on mukavaa ja antoisaa. Mielenkiinnolla odotan, mitä kaikkea tulevat melontavuodet tuovat tullessaan.

Hyviä melontahetkiä toivottaen!

Mikäli harrastus kiinnostaa, ota yhteyttä paikalliseen melontaseuraan. Hannu Klemetti, blogin kirjoittaja, kävi melonnan peruskurssin Kuopiolaisessa Kallan Melojissa, www.kallanmelojat.fi